Sama vanha virsi taas, eihän tännekään pitänyt lähteä, mutta kummasti sitä kuitenkin vaan ajeltiin kohti Tamperetta tyttären kanssa sunnuntaina. Hyvissä ajoin oltiin paikalla, ehdittiin nähdä ensimmäisenä esiintyvä Anttikin, vaikkei ihan eturivistä. Hyvinhän se tanssii ja hieno on tanssiryhmäkin, mutta ei tuo Antti oikein silti minuun iske. Tytär tykkäsi, mutta ei hänestäkään varsinaista Antti-fania taida saada. On kuitenkin sanottava, että ihan kiva tuo Antti oli nähdä livenä ihan omalla keikalla, kun ei häntä ollut nähnyt kuin Idoleita ja Tähtiä –kiertueella.

Törmättiin myös Jassuun jo hyvissä ajoin ennen Hannan keikkaa ja vähän vaihdettiin mielipiteitä päivän esiintyjistä ja tapahtuman ruokatarjoilusta, johon ei oikein oltu tyytyväisiä.

Sää oli vähän kysymysmerkki, vettä oli tullut viime päivinä siihen tahtiin, että oikein pelotti, että missä mutavellissä sitä joutuu tarpomaan. Menomatkan ajan satoikin melkein koko ajan, mutta sitten perillä ei tullut oikeastaan kuin yksi kuuro. Onneksi oli sadetakit mukana. Mutta monilla oli sateenvarjot ja ne on kyllä melko tehokkaita näkyvyyden estäjiä. Auringon paistaessa oli todella kuuma, voisin jopa sanoa, että liian kuuma. Onneksi kenttä, jossa yleisö seisoskeli oli lähes kokonaan asfalttia, joten tuota pelättyä mutavelliä ei sitten juuri ollutkaan (paitsi vessojen edessä). Ja onneksi se aurinko siirtyi lavan katoksen taakse ennen Hannan keikan alkua, silti tuli kuuma.

Mutta takaisin asiaan. Antin jälkeen lavalle asteli Technicolour. No, joo ihan ok, muttei kuitenkaan niin paljon minun makuuni, että olisin jäänyt kuuntelemaan. Siispä lähdimme ulos alueelta ostoksille ja syömään. Tarttuipa tällä ostosreissulla matkaan Onlysta se kuuluista Mikki-paita, tosin harmaana ;-) ja tyttärelle hiphop-pipo ;-)

Saavuimme reissulta saumaan, jossa Uniklubi roudaili vehkeitään lavalle. Kuunneltiin hetken sitä sillä tavalla sivusta, että ei ollut lavalle näköyhteyttä, silloin ainakin oli tosi vaikea saada laulusta mitään selvää, sellaista puuroa se oli. Mutta kun siirryttiin sen verran, että saatiin se näköyhteys lavalle, niin johan alkoi laulukin kuulua ja siitä sai selvääkin. Uniklubin keikan aikana lavan edusta näytti olevan melko täyteen pakattu, eli ilmeisen suosittu poppoo on kyseessä. Ja ihan niin kuin Technicolourinkin kohdalla, kyllähän tätä kuuntelee, muttei ole mikään suursuosikki.

Uniklubin viimeisen biisin kohdalla ruvettiin hivuttautumaan kohti lavaa, varmistamaan Hannan keikan ajaksi mahdollisimman hyvät paikat. Ja yllättävän hyvät paikat saatiinkin, ihan eturiviin päästiin, vaikka vähän sivulle, mutta olin jo valmistautunut siihen, että ei toivoakaan päästä eturiviin. Jassukin siihen sitten ilmestyi ja myös hyvissä ajoin ennen keikkaa saapui fanimatkaporukkaakin. Taas meni keikan alun odottelu ihan mukavasti rupatellessa. Vihdoin kuitenkin koitti hetki, jolloin tuttuun tapaan bändi alkoi kokoontua lavalle ja soittaa When I Become Me:tä. Ja totta kai Hannakin sieltä tuli. Tällä kertaa päällä oli jotain uutta, yksivärinen, musta t-paita ilman mitään kirjoituksia, ja revityt farkut, joissa oli entisten ketjujen lisäksi pienet ketjut vielä polvessakin. Muuten olemus oli se sama vanha tuttu Hannamainen.

Keikkakin noudatteli samoja vanhoja, voisiko jo sanoa, perinteitä. Tosin pientä vaihtelua oli, Ejected ja Run olivat setissä eri paikoissa kuin mihin ainakaan minä olin tottunut, ja tällä kertaa ei kuultu Heavenia eikä Save My Life Tonightia, mutta näin taisi olla Lappeenrannan päiväkeikallakin, ei sielläkään ollut täyttä settiä.

Keikka oli tapansa mukaan taas hyvä, vaikkei mikään huippu, mutta toki kokemisen ja katsomisen arvoinen. Tällä kertaa olin saanut otetuksi mukaan kamerankin ja tulihan niitä kuvia räpsittyä, taas siinä heilumisen, hoilotuksen ja muun vanhan tutun käyttäytymisen välissä ;-). Ihan kohtalaisesti osa niistä ainakin onnistui, vaikkeivät mitään huippuotoksia olekaan.

Hannan keikan jälkeen turistiin vielä vähän aikaa, tulipa siinä nähtyä ihan ennennäkemätöntäkin foorumin porukkaa, kiva oli nähdä! Sitten olikin jo aika lähteä kohti kotia, ainakin osa porukasta jäi vielä katsomaan loppujakin esiintyjiä, Dingoa, Yötä ja Hanoi Rocksia. Me ei heitä jääty katsomaan, niistä mikään ei oikein minua aikoinaan koskettanut, enkä jaksa uskoa, että ne nytkään sen paremmin iskisivät, vaikkei sitä tietysti koskaan tiedä ;-)

Johtuukohan hämäläisyydestäni vai iästä vai mistä, mutta parhaat keikkafiilikset tulevat melkein aina vasta jonkin aikaa keikan jälkeen, niin nytkin. Kai minut on sitten vaan rakennettu niin, että kestää aina jonkin aikaa sulatella kaikkea kokemaansa. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, etteikö itse keikan aikana olisi mahtavaa (ainahan se on), mutta ehkä se paras jälkifiilis tulee vasta hiukan myöhemmin, ei heti keikan jälkeen. Voihan se tietysti olla niinkin, että itse keikan aikana on niin hyvä olla, että heti sen jälkeen on vähän niinkuin tyhjä olo, mene ja tiedä. Eikä sillä itse asiassa ole väliäkään, miksi näin on, tärkeintä on, että tämä on kivaa tämä keikoilla juokseminen ;-) Lisää tätä!