Tänne oli pakko päästä... Siispä lähdettiin matkaan, koko perhe. Muuta porukkaa oli tarkoitus siiten tavata paikan päällä hotellissa. Taidettiin olla ensimmäisinä paikalla, koskapa päästiin lähtemään jo hyvissä ajoin perjantaina (lomalla ehtii...). Mutta saapuipa se muukin porukka sitten aikanaan. Illalla ei paljoa keritty näkemään, kun muu porukka paitsi me, lähti syömään. Me kun oltiin jo syöty. Mutta moikkaamaan ja pikakuulumiset ehdittiin kuitenkin vaihtaa. Tuli Rondekin nähtyä ensimmäistä kertaa ilmielävänä, toivottavasti nähdään toistekin ;-)

Varsinainen tapahtuma alkoi kuitenkin vasta seuraavana aamuna klo 11, kun letka autoja lähti Hanna-sightseeingille. Tästähän voisi Lappeenrannan kaupunki kehittää ihan oman matkailuformaatin, "Kulje Hannan polkuja", vähintään 10 €/nenä/kierros.

No, mutta asiaan. Ensimmäinen kohde oli Lauritsalan koulu. Valitettavasti paikalle ei oltu kesken lomia saatu rehtoria, joka olisi kierrättänyt meitä koulussa ja näyttänyt kaikki must-paikat. ;-). Kaikkeahan ei aina kuitenkaan voi saada....Ihan varmoja ei oltu edes siitä, mikä rakennuksista oli se oikea koulu, mutta eipä tuo haitannut. Osa porukkaa kurkisteli innolla sisälle ja yhteiskuviakin räpsittiin. Taisi Tiialle tulla useampikin kameramerkki ja -malli tutuksi ;-)

Tämän jälkeen matka jatkui Puukeskukseen, jossa bongailtiin noutomyyjät-kylttiä, trukkia (joku otti siitä kuvankin) ja Hannan nimmaria. Palvelu oli ilmeisesti huonontunut Hannan ajoista, kun itse jouduttiin sahaamaan ne laudanpätkät, joihin sitten oli tarkoitus Hannalta saada nimmari, mutta hyvinhän se saha kaikkien käteen sopi. Minun pätkästäni ainakin tosin lohkesi pala pois, joten se siitä sahaustaidosta...Henkilökunta ilmeisesti luuli, että meidän on tarkoitus viedä ne palikat ilmaiseksi ja näytti vähän nyreältä, mutta ei, emmehän me nyt niitä ilmaiseksi halunneet, ei tietenkään. Maksu- ja muiden operaatioiden jälkeen suuntasimme takaisin hotellille ja sieltä edelleen etsimään taloa, jossa Hannan kämppä oli ollut. Pienen pyörimisen jälkeen oikea talo löytyikin ja taas kuvia ottamaan. Nyt vaan yhteiskuvaan ei saatu kaikkia, kun alkanut vesisade ja kasvava nälkä ehkä vähän latistivat tunnelmaa.

Sitten oli vuorossa pieni hanhenmarssi kohti toria, jossa porukkamme ilmeisesti herätti hilpeyttä (ehkä juuri tuon hanhenmarssin ansiosta). Sivukorvalla, kun satuin vaan kuulemaan joitakin sen suuntaisia kommentteja torimyyjien suusta. Kohteemme oli tietysti Tiinan tupa, jossa ajatuksena oli syödä vedyt Hannan tapaan. Tässä vaiheessa sateesta lannistuneena (olemmekohan sokerista?) meidän perheemme liukeni porukasta ja haki oman ruokapaikan (en kehtaa kertoa, missä söimme..)

Aikaa tuohon sightseeingiin oli mennyt kuitenkin sen verran, että rupesi olemaan jo kiire keikkapaikalle sataman jättitelttaan. Satamaan saavuttuamme törmäsimme jonoon ja tuttuun porukkaan, joka oli jonossa hiukan meitä edellä. Vielä ei päässyt sisään, ja jonojakin oli kaksi, ilmais- ja maksetuille lipuille erikseen. Lopulta kuitenkin jono alkoi liikkua ja pääsimme sisään. Me saimme paikat lavan sivulta, läheltä lavaa kuitenkin, ihan hyvät paikat ne olivatkin. Tosin porukkaa ramppasi siinä edestakaisin, mikä vähän häiritsi.

Ensimmäisenä lavalle tuli Sonja, joka vetikin ihan kivan pikku keikan. Tosin olisin ehkä odottanut vähän jotain muuta, jotain vähän enemmän; ikään kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan, mutta ei silti jäänyt pahaa sanottavaa Sonjan osuudesta. Seuraavaksi oli tulossa Private Line ja me päätimme mennä jätskijonoon. Tuhoon tuomittu yritys, porukkaa tuli luukulle kaikkialta muualta paitsi jonosta, ja niinpä jätimme puolen tunnin päästä sen homman kesken. Private Line oli jo tällä välin alkanut soittaa. Se ei oikein sopinut minun eikä tyttären mieleen, eikä varsinkaan korviin, joten siirryimme teltan ulkopuolelle kuluttamaan aikaa ja istumaan, olimme sentään olleet jalkojemme päällä jo monta tuntia. Ehkä siitä tai Private Linestä johtuen tytär alkoi jo väsyä ja halusi hotellille, vaikka Hanna ei ollut vielä esiintynytkään. Mutta onneksi sain hänet ylipuhuttua ja jäätiin Hannaa katsomaan, tosin enää emme yrittäneet suoraan lavan eteen ja jäimmekin taaemmaksi. Kyllä sieltäkin ihan hyvin näki, vaikka onhan se lavan edusta aina kuitenkin lavan edusta. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että tämä ei ollut ihan niitä Hannan parhaita keikkoja, enkä usko, että se johtuu siitä, että olimme niin takana. Laulu ei oikein kuulostanut olevan ihan kohdallaan. Hyvinhän se meni, mutta mutta.... Ikäänkuin Hanna ei olisi kuullut omaa lauluaan (näin kai olikin, sain myöhemmin kuulla), käsi kävi "korvanapilla" vähän väliä ja jotenkin välillä hieman pieleenmenevältä tuo laulu kuulosti. Ihan hyvä keikka silti, ei siinä mitään ja tytärkin oli kuitenkin tyytyväinen, että oli jaksanut jäädä loppuun asti katsomaan.

Sitten olikin jo iltakeikan vuoro, ei kun ulos alueelta ja vähän ajan kuluttua takaisin sisään ja nyt eturiviin.. Alussa näytti siltä, että porukkaa on tosi vähän paikalla, mutta olihan sitä sitten keikan alkaessa kuitenkin kertynyt ihan kiitettävästi. Kyllä se eturivi on ihan ehdoton paikka... Ei silti, muutenkin tämä iltakeikka oli parempi kuin päiväkeikka. Biisejä oli enemmän, laulu kuulosti paremmalta ja jotenkin tuntui, että Hannankin meininki oli erilaista kuin päivällä. Ei siis muuta kuin riehumaan, hytkymään ja laulamaan (toivottavasti kukaan ei kuullut eikä häiriintynyt meikäläisen hoilotuksista) ja yleensäkin fiilistelemään täysillä. Ja niinhän me tehtiinkin. Se oli tosi mahtavaa. Jonkinlaista jännitystä aiheutti Hannan paita; pysyykö päällä vai ei; pysyihän se, ainakin jollakin tavalla... Toinen homma, joka jäi erityisesti mieleen, oli tuon Sorry-biisin keskellä oleva kohta, jossa soitto lakkaa ja Hanna kääntyy selin yleisöön, se on hieno ja mahtava kohta. Hanna teki sen jo päiväkeikalla ja silloin sammuivat myös valot (näin taisi illallakin olla, en muista). Nanosekunnin ajaksi mieleen tuli, että nyt meni sähköt, mutta ei kai nyt sentään....

Keikan jälkeen oli luvassa vielä loppuhuipennus. Me päästäisiin tapaamaan Hannaa. Kun Tiia ilmoitti siitä, en ensin ollut uskoa korviani, mutta uskottavahan se oli. Tosin yksi virkaintoinen järkkäri meinasi pistää kapuloita rattaisiin, mutta kun saatiin tarpeeksi korkea-arvoista väkeä paikalle, niin homma kuitenkin hoitui. Ja siinähän se, heti teltan takana, ilmielävänä, seisoi, itse Hanna (iiiikk..). Joskus sitä on mielessään miettinyt, mitä tuossa tilanteessa sanoisi, mutta nyt ei saanut sanoja suustaan. Onneksi Tiia keksi sentään jotain järkevää (!!) sanottavaa. Ei siinä muuta tullut tehtyä kuin seisottua ja toljotettua Hannaa silmiin. Nyt tuli tilaisuus saada niihin palikoihin nimmari ja onneksi olin kantanut omaani mukana koko päivän. Sen verran sain sanotuksi Hannalle, että se tulisi minun tyttärelleni, ja nyt hänellä onkin omistuskirjoituksella ja Hannan nimmarilla varustettu laudanpätkä Lappeenrannan Puukeskuksesta. Hanna oli meidän kierroksestamme jo kuullut ja tiesi heti, että laudanpätkämme ovat apassia (ammattitaito tälläkin osa-alueella vielä siis hallussa). Sehän on kai sellaista puuta, josta tehdään saunanlauteet, mutta tuo pätkä ei kyllä mene varmasti siihen tarkoitukseen, nytkin se on kunniapaikalla olohuoneen kirjahyllyssä.. Vielä menimme kaikki yhteiskuvaan (kiitos Tiia) ja taas tuli yksi hieno muisto tästä hetkestä. Kun olimme siinä poseeraamassa, teltan ovesta singahti Hannan isä ja sanoi: "Kato, Pakarisen Hanna" :-) Kiva pieni, niinikään mieleen jäänyt yksityiskohta.

Sitten oli tullut aika jo lähteä poispäin. Minä lähdin hotellille, muut jäivät vielä fiilistelemään. Halusin kuitenkin antaa tuon laudanpätkän tyttärelleni ennen kuin hän käy nukkumaan.

Aamulla hotellin aamiaisella nähtiin vielä osa porukasta, kuka enemmän, kuka vähemmän väsyneenä. Ajatus oli, että seuraavan kerran nähdään Forssassa, mutta toisin kävi, kuten tiedetään ja voidaan lukea toisaalta....

Kirjoitti: JaMaNu